Seilin saaren pohjoispuolella sijaitseva automaattinen vedenlaadun seuranta-asema on ollut toiminnassa vuodesta 2006. Seurannan tarkoituksena on kerätä tarkkaa tietoa veden yleisestä laadusta, syvyyssuuntaisesta kerrostuneisuudesta ja niissä tapahtuvista muutoksista avovesikauden aikana.
Poijualustalle sijoitettu asema (YSI 6952/YSI 6000) mittaa veden lämpötilaa, suolaisuutta, happipitoisuutta, sameutta sekä klorofylli- ja sinileväpitoisuutta. Veden ominaisuuksia mitataan pinnasta (2m) pohjaan (40m) metrin syvyysvälein, neljä kertaa päivässä. Sivulla on myös nähtävissä tiedot kesästä 2011 lähtien. Kuvia on mahdollista myös skaalata, lähentää, tallentaa, ja aineston (csv-tiedosto) voi myös ladata kuvien yhteydestä löytyvien kuvakkeiden avulla. Kuvien visualisoinnin on toteuttanut Turun yliopiston Tutkimuksen IT.
Huom! Nykyisen meripoijun vanhentunut tekniikka korvataan uudella automaattisella poijulla vuoden 2022 kuluessa. Jotta uusi poiju saataisiin perusteellisesti kalibroitua ja mittaustapahtumat säädettyä luotettaviksi, ei poijuaineiston tuloksia visualisoida lainkaan vuoden 2022-23 aikana. Vedenlaadun seuranta käynnistyy uuden poijun voimin jälleen keväällä 2024.
Aineiston käyttölupa ja ohjeet viittaamiseen: Saaristomeri.utu.fi -sivustolla olevan aineiston käyttölupa on Creative Commons Nimeä 4.0. Lisenssin kohteena olevaa dataa voi vapaasti käyttää edellyttäen, että datan lähde mainitaan: Seili Environmental monitoring programme, Odas profiling buoy datasets. YEAR. Turku University/ Turku University of Applied sciences, Turku. https://saaristomeri.utu.fi/odas_en/
Seurannan toteuttaa Turun ammattikorkeakoulu yhteistyössä Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen, Ilmatieteen laitoksen ja muiden FINMARI-yhteistyökumppaneiden kanssa. Kesällä 2015 Saaristomeren tutkimuslaitos lisäsi mittausasemaan myös ilman lämpötilaa, ilmanpainetta, ilmankosteutta, sadantaa sekä tuulen nopeutta ja suuntaa mittaavat anturit, joiden tiedot löytyvät täältä.
Valitse vuosi, jolta kuvaajat näytetään.
Lämpötila [°C] Meriveden lämpötila pinnasta 40 metrin syvyyteen. Pintaveden lämpötila alkaa nousta toukokuussa ja samalla alkaa muodostua tiheyserojen aiheuttama lämpötilakerrostuneisuus. Kerrostuneisuus on voimakkaimmillaan loppukesästä, jolloin pintaveden lämpötila voi ylittää 20 °C pohjan läheisen vesikerroksen säilyessä noin 6-7 °C lämpöisenä. Lämpimän pintaveden ja kylmän pohjaveden erottavaa kerrosta, jossa lämpötila muuttuu nopeasti syvyyssuunnassa, kutsutaan harppauskerrokseksi eli termokliiniksi. Kerrostuneisuus purkautuu ja koko vesimassa sekoittuu pintaveden viiletessä ja myrskyjen avustamana loppusyksyllä noin 10 °C lämpötilassa.
Suolaisuus [‰] Meriveden suolapitoisuus promilleina. Suolaisuus vaihtelee näytteenottopaikalla yleensä noin 5,7–6,2‰ välillä. Suolaisempi vesi on tiheämpää ja suolaisuus kasvaa syvemmälle mentäessä. Myös suolapitoisuus aiheuttaa kerrostumista: Itämeren syvemmillä alueilla on pysyvä suolapitoisuuden harppauskerros eli halokliini noin 60–80 metrin syvyydessä.
Happi [mg/L] Meriveden happipitoisuus vesipatsaassa. Happea liukenee enemmän kylmään kuin lämpimään veteen, jonka vuoksi pitoisuudet ovat korkeimmillaan kylmän veden aikaan ja kääntyvät laskuun veden lämmetessä. Kesäisen lämpötilakerrostumisen vuoksi etenkin lähellä pohjaa oleva vesikerros voi olla hyvinkin vähähappista. Myös planktonlevien yhteyttäminen tuottaa happea ja se näkyy kohonneina pitoisuuksina pintavedessä varsinkin kevätkukinnan aikaan huhti-toukokuussa ja loppukesällä.
Klorofylli-a [ug/L] Mikroskooppisten planktonlevien määrä (mikrogrammaa litrassa) merivedessä. Planktonlevät tarvitsevat yhteyttämiseen valoa, jonka vuoksi levien määrä on suurimmillaan pinnan läheisessä vesikerroksessa. Suurimmat klorofyllipitoisuudet mitataan kevätkukinnan aikaan.
BGA [cells/mL] Sinileväpitoisuus (solujen määrä millilitrassa vettä) merivedessä. Myös sinilevät tarvitsevat valoa yhteyttämiseen. Sinilevien määrä on suurimmillaan loppukesällä, jolloin varsinkin tyynellä säällä pintaveden sinilevämäärä voi nousta erittäin suureksi.
Sameus [NTU] Veden kirkkaus ja sameutta lisäävän aineksen (esimerkiksi planktonlevät, kiintoaines) määrä merivedessä. Yleisesti sameus suurenee pinnalta pohjaan päin mentäessä. Veden sameutta lisäävät muun muassa jokien maalta tuoma kiintoaines, pohjasedimentin sekoittuminen veteen ja planktonlevien kukinnat.
